Väli

Pokeripöytä oli asetettu keskelle avaraa tilaa, niin kuin se oli jo vuosia. Joka toinen viikko tulimme tänne pakoon maailmaa tuolla ulkona, pakoon vaimojamme, pakoon todellisuuttamme. Täällä meillä oli vain toisemme, pokeripöytä, kasa rahaa, sikareita ja yleensäottaen rentouttavaa uhkapeliä. Tunsimme melko hyvin toisemme tai siis minä, Olavi ja Iso-Aarne. Samaa ei voinut sanoa Arnold Von Basiliskista. Hän oli ikäänkuin vain ilmestynyt yhtenä päivänä. Hänellä oli yleensä melko suuri määrä rahaa mukana ja iesus kuiten kukaan meistä ei voinut tajuta kuinka voi olla niin huono pokerissa. Syy oli kai osaksi siinä, että hän ei tuntunut olevan aina ihan tässä maailmassa. Hän puhui huumeista ja niiden myynnistä, moneen otteeseen oli viitannut sitä meidän “bisneksenä”. Kukaan ei oikeastaan ymmärtänyt ja, jos totta puhutaan kukaan ei uskonut Arnold Von Basiliskin olevan hänen oikea nimensä. Annoimme hänen kuitenkin pelata kerran kuukaudessa. Hänen häviämisensä rahoitti koko pelaamisen meille muille.

Olavi voitti meistä useimmin. Hänen valkoinen risupartansa takaa virnuileva suu tuntui olevan yleensäottaen meitä muita askeleen edellä. Juopon tuuriksi, sitä aluksi sanottiin, mutta yhä useamman illan jälkeen tuli selväksi, että hänen viattomilta näyttäneet silmät eivät olleet niin viattomat. Ne piilottivat taakseen oman määränsä viisautta ja taitoa pelata ihmistä vastaan. Iso-Aarne ei osannut pelata kuin hyvillä korteilla. Hän hävisi lähes yhtä paljon kuin Arnold, paitsi iltoina jolloin hänen tuurinsa oli loppumaton. Jos vaikutti edes hieman, että hän bluffaisi katsoin sen. Siitä oli myös hyötyä tänä iltana napatessani ison potin häneltä heti alkuun.

Tämä ilta tuntui muutenkin olevan minun. Korttini olivat lähes poikkeuksetta hyviä ja olin löytänyt tietynlaisen hurmoksen peliini. Kaikki kulki erinomaisesti. Jopa Olavi missasi täysin bluffini ja Arnoldia pelasin lähes rutiinilla aivan miten halusin. Miestä kiinnosti hänen omat löpinänsä paljon enemmän kuin mikään muu. Tänä iltana vielä enemmän kuin ennen ja hetken ajatukseni pysähtyivät. Ohikiitävän hetken ajan olin varma, että näin hänen silmissään hermostuneisuutta, että olisin nähnyt aseen, mutta se oli vain ohikiitävä hetki. Olin tänään voittamaton!

Alku

Tämä luultavasti tarvii hieman ennakkoon selvitystä. Seuraava teksti kai yrittää esittää jotain novellin poikasta. Kirjoitin sen täysin suunnittelematta lähinnä yhdestä ajatuksesta, mikä minulla oli yhtenä iltana yrittäessäni saada unta. Se mitä muutin kirjaimiksi muistuttaa osaa siitä ajatuksesta ja on toki muuttunut melkoisen paljon. Tätä ei ole hiottu millään tavalla tai jatkoa en ole sen kummemmin miettinyt eteepäin. Ajatus olisi kuitenkin tehdä tästä jonkinlainen kolmiosainen tarinan pätkä.

--

Kävelin pitkin pimeää kujaa kohti ovea. Kuja esitti hyvin normaalia kujaa suurimmasta osasta tämän puolen kaupungin kujista. Ensinäkin se oli pimeä, juuri sellainen mitä näkee elokuvissa tai sarjakuvissa, jossa ryöstöt, pahoinpitelyt, murhat ja raiskaukset tapahtuvat. Juuri sellainen kuja, mitä kenenkään ei pitäisi kulkea. Roskaa oli ympäriinsä ja haju kerrassaan karmaiseva. En ollut kuitenkaan peloissani. Tiesin, mitä oven takana oli. Olin ollut osa oven takana tapahtuvia kokouksia jo vuosia. Ensin olin hermostunut, joka kerta, että paljastuisin, että he huomaisivat koko minän olevan pelkkää illuusiota. Illuusiota, jota olin esittänyt jo vuosia ja tullut sinuksi sen kanssa. Tämä työ oli vaatinut, että elin tälle illuusiolle. Niimpä tein sen. Nykyään en enää pelännyt, en ollut hermostunut. Olin vanha tekijä ja illuusio, jota olin esittänyt oli kasvanut minuksi. Nautin siitä, suurenmoisesti.

 Tämä johtikin siihen, että olinko valmis päättämään sen tänään tai huomenna tai edes viiden vuoden kuluttua. Nyt oli kuitenkin tullut se hetki ja mitä vaihtoehtoja minulla oli? Poliisi tiesi, kolleegani tiesivät mitä tein tai ainakin niin useat joille tieto oli luotettu. Jos yrittäisin perääntyä nyt, joutuisin nopeasti lukkojen taakse. Jos menisin suunnitelmien mukaan, urani lain tällä puolella olisi ohi. Kasvoni tiedettäisiin ja tuskin pystyisin edes soluttautumaan mihinkään muualle enää ikinä. Tämä olisi ohi. Asia, josta nautin olisi ohi. Olinko siihen valmis? En. Oliko minulla vaihtoehtoja? Ei. Niimpä astuin ovesta sisälle.