Runo

Sadepäivän iloja

Onko niitä

Katsoin ikkunoita

Mustatukkaista naista

Kun se sänkyä petaa

Mietin kuinka haluaisin sitä painaa

Takaa

Sen jälkeen sängyllä vieressä sen makaa

Lyhyt tukka

Musta

Ei oikein mun MO

Tässä mielialassa kuitenki varsin bueno

Polku

Kevät ilta herättää tunteita. Ei välttämättä edes voimakkaita, mutta itselleni tärkeitä. Tärkeitä, koska tunnen olevani kunnossa, elämäni on aika makoisaa. Loppujen lopuksi. Mistä nämä tunteet sitten heräävät? Ei mistään ihmeellisestä ja sinun olisi pitänyt olla siellä tietääksesi, mistä puhun. Silti tästä kirjoitan sinulle, joka luet tätä. Aloitin iltani, melkein jo yön, kävelemällä kerrostalosta ulos. Aukaisin pyörän, sytytin tupakan ja keinutin päätä Action Bronsonin tahdissa. Vetäisin syvään raikasta ilmaa, sen jälkeen savua ja mentolia. Annoin ajatuksieni harhailla, nautiskellen rakastella kuulokäytävääni saapuvista soundeista. Tupakan jälkeen lähdin pyöräilemään yksinäiselle polulle kohti kotia. Mutta juuri se yksinäisyys, yksinäisyys on se mistä nautin, sillä polulla. Tyhjä kaupunki, onko nätimpää? Pysähdyin sillalla, kokeilin kaiteelta löytyvää Koff-tölkkiä, josko siellä olisi liru vielä kaljaa. Miksi kirkon risti on punainen lamppu? Jatkoin. Saavuin kotia ja lukitsin pyörän. Raapaisin toisen tupakan tulille ja nautin vielä hetken illasta. Annoin ajatuksieni vielä harhailla, päätin kirjoittaa iltani matkasta tänne. Sinulle. Tipautin tupakan asvaltille ja vetaisin siitä kengällä. Tupakasta jäi musta tuhkaviiva asvalttiin, ajattelin, että siinäpä hieno yksityiskohta. Kiitos.

Loppu

Tajunnan virtana kirjoitettu lopetus kauan sitten aloittamalleni novellisarjalle. Lukujärjestys on Alku, Väli ja Loppu. Muutenhan sitä ei olisi kukaan tajunnut.

---

Huokaisin syvään henkeä. Tavallisesti pelini kulki paremmin, mutta Arnoldin hermostuneisuus oli vaikuttanut minuun. Tavallisesti huomasin Sepon bluffit joka kerta, mutta tänä iltana hänellä tuntui olevan erinomainen tuuri. Sen sijaan Arnold pokeri peli oli aivan hukassa ja Iso-Arskalla ei ollut tuuri puolellaan. Näin Sepon silmissäkin epäilyksen siemenen ja ensimmäistä kertaa kuukausiin mietin, että kuka tuo Arnold on. Aiva kuin hänen otsaltaan olisi valunut hikipisara ja oliko hänen takkinsa alla ase? Arnoldin puheenaiheetkin olivat erilaisia kuin tavallisesti. Hän uteli kauheasti, mitä tämän tilan takana olisi, mistä me tietäisimme mehän vain vuokrasimme tätä tilaa. Sitten se tapahtui.

"Poliisi, kädet ylös, liikkumatta" raikasi korvistani, kun kymmenkunta luotiliiveihin pukeutunutta miestä ryntäsi ovista ja ikkunoista sisään. "Missä ne huumeet on?" Arnold oli pompannut myös pystöön ja osoitti meitä aseellaan ja minulla ei ollut mitään hajua, mitä täällä tapahtui. Iso-Arska ja Seppo olivat yhtä pihalla tapahtumista kuin minä. Meitä sysättiin kohti seinää ja huudettiin korviin kertomaan huumeista ja bisneksestä, mitä pyöritimme. Kaikki meistä vannoivat, että ei ole mitään tietoa mistään huumebisneksistä ja koko tilanne vaikutti absurdilta. Sitten yksi poliiseista tuli huoneen perältä ovelta ja sanoin löytäneensä ne. Mitkä? Sitten se tapahtui.

Pauke alkoi kuulua ikkunoista ja poliiseja tippui maahan tuskaisesti huutaen. Venäläisen näköisiä miehiä ryntäsi sisään tulittaen jonkinnäköisillä konetuliaseilla. Hyppäsin kohti maata ajatellen kuolemaa, perhettäni, nalkuttavaa vaimoani. Räiske kuului, kaikki oli sekasortoa, en uskaltanut nostaa päätäni. Kuuntelin pauketta minkä pystyin, hätäisiä huutoja. Sitten se oli ohi niin äkkiä kuin se oli alkanutkin, mutta ääni ei loppunut. Korvani soivat edelleen koko näkökenttäni oli sumuisa. Seppo oli ottanut osumaa ja Arskaa ei näkynyt missään. Yritin katsella ympärilleni, mutta en nähnyt ketään seisomassa vaan kaikki tuntuivat makaavan omissa lammikoissaan. Lähdin suuntaamaan ulko-ovelle, pakko päästä pois, kotia. Aukaisin oven ja sitten se tapahtui.

Tunsin jonkin kuuman menevän läpi rintakehästäni. Voima heitti minut selälleen samantien ja sitten tuli kipu. Vaimo, lapset. Miksi? Kysyin sitä ääneen, mutta mitään ei selvinnyt. Eikö minulle vastattu vai enkö vain kuunnellut. Sitten kaikki loppui, yhdessä huutavan kovassa pamauksessa, koko maailma loppui.

Just thinking.

Sometimes it would be good to thank people who make it possible to you be where you are and have what you have. And I know those people, but sometimes, most of times I don't know what I really have or where I are. What I have that makes me want to thank someone. I don't know and what that makes me? Ungrateful?

Lets sum up something. I have food to eat. I have clothes that I pretty much want. I have the possibility to do most things I want. I have friends. I have what anyone needs to have a good life and most times it isn't enough. Any of that really don't make me happy. All the negatives feel more to me, I don't let me be happy. I block it as hard as I can.

Loneliness even when I am not alone strikes me more than not. Friends are all around me and I don't give a shit what they are saying. I don't even hear them really. Do I deserve them?

And what the hell I want? I really don't know. Maybe someone that understands me but can I wait to find that person when I self don't always undestand me. And even if I found that people could I get him? I'm afraid of failure and that makes me coward. I avoid situations where I have something to lose. I keep me locked in because I don't think it is something she would like. Hell I haven't met me for a long time. So if the one who has the key hears, come and use it. Unlock me, thanks.

Väli

Pokeripöytä oli asetettu keskelle avaraa tilaa, niin kuin se oli jo vuosia. Joka toinen viikko tulimme tänne pakoon maailmaa tuolla ulkona, pakoon vaimojamme, pakoon todellisuuttamme. Täällä meillä oli vain toisemme, pokeripöytä, kasa rahaa, sikareita ja yleensäottaen rentouttavaa uhkapeliä. Tunsimme melko hyvin toisemme tai siis minä, Olavi ja Iso-Aarne. Samaa ei voinut sanoa Arnold Von Basiliskista. Hän oli ikäänkuin vain ilmestynyt yhtenä päivänä. Hänellä oli yleensä melko suuri määrä rahaa mukana ja iesus kuiten kukaan meistä ei voinut tajuta kuinka voi olla niin huono pokerissa. Syy oli kai osaksi siinä, että hän ei tuntunut olevan aina ihan tässä maailmassa. Hän puhui huumeista ja niiden myynnistä, moneen otteeseen oli viitannut sitä meidän “bisneksenä”. Kukaan ei oikeastaan ymmärtänyt ja, jos totta puhutaan kukaan ei uskonut Arnold Von Basiliskin olevan hänen oikea nimensä. Annoimme hänen kuitenkin pelata kerran kuukaudessa. Hänen häviämisensä rahoitti koko pelaamisen meille muille.

Olavi voitti meistä useimmin. Hänen valkoinen risupartansa takaa virnuileva suu tuntui olevan yleensäottaen meitä muita askeleen edellä. Juopon tuuriksi, sitä aluksi sanottiin, mutta yhä useamman illan jälkeen tuli selväksi, että hänen viattomilta näyttäneet silmät eivät olleet niin viattomat. Ne piilottivat taakseen oman määränsä viisautta ja taitoa pelata ihmistä vastaan. Iso-Aarne ei osannut pelata kuin hyvillä korteilla. Hän hävisi lähes yhtä paljon kuin Arnold, paitsi iltoina jolloin hänen tuurinsa oli loppumaton. Jos vaikutti edes hieman, että hän bluffaisi katsoin sen. Siitä oli myös hyötyä tänä iltana napatessani ison potin häneltä heti alkuun.

Tämä ilta tuntui muutenkin olevan minun. Korttini olivat lähes poikkeuksetta hyviä ja olin löytänyt tietynlaisen hurmoksen peliini. Kaikki kulki erinomaisesti. Jopa Olavi missasi täysin bluffini ja Arnoldia pelasin lähes rutiinilla aivan miten halusin. Miestä kiinnosti hänen omat löpinänsä paljon enemmän kuin mikään muu. Tänä iltana vielä enemmän kuin ennen ja hetken ajatukseni pysähtyivät. Ohikiitävän hetken ajan olin varma, että näin hänen silmissään hermostuneisuutta, että olisin nähnyt aseen, mutta se oli vain ohikiitävä hetki. Olin tänään voittamaton!

Alku

Tämä luultavasti tarvii hieman ennakkoon selvitystä. Seuraava teksti kai yrittää esittää jotain novellin poikasta. Kirjoitin sen täysin suunnittelematta lähinnä yhdestä ajatuksesta, mikä minulla oli yhtenä iltana yrittäessäni saada unta. Se mitä muutin kirjaimiksi muistuttaa osaa siitä ajatuksesta ja on toki muuttunut melkoisen paljon. Tätä ei ole hiottu millään tavalla tai jatkoa en ole sen kummemmin miettinyt eteepäin. Ajatus olisi kuitenkin tehdä tästä jonkinlainen kolmiosainen tarinan pätkä.

--

Kävelin pitkin pimeää kujaa kohti ovea. Kuja esitti hyvin normaalia kujaa suurimmasta osasta tämän puolen kaupungin kujista. Ensinäkin se oli pimeä, juuri sellainen mitä näkee elokuvissa tai sarjakuvissa, jossa ryöstöt, pahoinpitelyt, murhat ja raiskaukset tapahtuvat. Juuri sellainen kuja, mitä kenenkään ei pitäisi kulkea. Roskaa oli ympäriinsä ja haju kerrassaan karmaiseva. En ollut kuitenkaan peloissani. Tiesin, mitä oven takana oli. Olin ollut osa oven takana tapahtuvia kokouksia jo vuosia. Ensin olin hermostunut, joka kerta, että paljastuisin, että he huomaisivat koko minän olevan pelkkää illuusiota. Illuusiota, jota olin esittänyt jo vuosia ja tullut sinuksi sen kanssa. Tämä työ oli vaatinut, että elin tälle illuusiolle. Niimpä tein sen. Nykyään en enää pelännyt, en ollut hermostunut. Olin vanha tekijä ja illuusio, jota olin esittänyt oli kasvanut minuksi. Nautin siitä, suurenmoisesti.

 Tämä johtikin siihen, että olinko valmis päättämään sen tänään tai huomenna tai edes viiden vuoden kuluttua. Nyt oli kuitenkin tullut se hetki ja mitä vaihtoehtoja minulla oli? Poliisi tiesi, kolleegani tiesivät mitä tein tai ainakin niin useat joille tieto oli luotettu. Jos yrittäisin perääntyä nyt, joutuisin nopeasti lukkojen taakse. Jos menisin suunnitelmien mukaan, urani lain tällä puolella olisi ohi. Kasvoni tiedettäisiin ja tuskin pystyisin edes soluttautumaan mihinkään muualle enää ikinä. Tämä olisi ohi. Asia, josta nautin olisi ohi. Olinko siihen valmis? En. Oliko minulla vaihtoehtoja? Ei. Niimpä astuin ovesta sisälle.

Mielettömyys

Mieli, joka luo tyhjästä kokonaisuutta, lisää väriä, täyttää ja vahvistaa. Tavalliset asiat muuttuvat isoiksi, vainoharhaisuus lisääntyy seuraten omaa häntäänsä uudestaan ja uudestaan. Virheistä ei enää opi vastoinkäymisienkään kautta vaan ne vain uusii yhä uudelleen samalla luoden myös uusia. Virheet kääntyvät muiden virheiksi, kun mieli pääsee niitä pyörittelemään. Kaksinaismoralismi saapuu paikalle vahvistamaan jokaista sanaa kaksin käsin. Mieli löyhkää hulluutta, jota se ei itse myönnä, mieli on muuttunut riippuvaiseksi. Vainoharhaisuus on vallannut elämää yhä enemmän ja syyttelyt alkavat jo hyvin hataroilla pohjilla. Mitä hän haluaa vai tietääkö hän itsekkään. Työntää, vaikka haluaisi vetää, ja lopulta syyttää läheisiä kaikkoamisesta.

Miten tähän pitäisi reagoida. Eläminen ympärillä tuntuu välillä mahdottomalta ja parhaimmillaankin vaikealta. Kaikki ympärillä kärsivät mielen vaikutuksesta. Se ei selvästikkään ole tarttuvaa, mutta hyvin vaikeasti hoidettavaa. Muutos pitäisi lähteä jostain syvältä mielen keskipisteestä. Ymmärryksestä, mutta se on vaikeaa, kun jokainen mielen prosessoima sana, teko, muuttuu joksikin muuksi. Lauseet vaihtavat sisältöään ja merkitystään, mikään ei mene perille asti enää. Mikään ei löydä enää lohkoon, jossa järki vallitsee. Kaiken hoitaa mielettömyys. Niimpä kaikki toiminta on mieletöntä.