Selkä huoltoaseman seinää vasten istuin katsellen täydellisessä mielenrauhassa eteeni aukeavaa näköalaa, joka sinänsä oli surullinen. Aivoihini piirtyi kuva halkeilevasta asvaltista ja siitä ylös nousevasta talosta, jonka haalistunut kyltti kertoi sen olevan siwa. Kaupan puuseinät olivat yhtä haalistuneet kuin sitä koristava kyltti ja yhtä halkeileillut kuin edessä olevani asvaltti. Muut rakennukset ympärillä olivat myös selvästi eläneet parasta ennen päiväyksensä vuosia sitten. Joskus tässä kohtaa oli ollut viriili kylä, sen näki selvästi. Nyt tätä kylää asuttivat lähinnä samat ihmiset tai siis ne jotka eivät olleet muuttaneet tai kuolleet. He näyttivät yhtä haalistuineilta kuin kaikki muukin tässä kylän pahasessa. Kuoleva kylä keskellä lappia, jossa asukkaat sinnittelevät eläen pitkälti yhden sesongin varassa.
Auringon pilkahtaessa kaupan katon rajasta tajusin jotain oleellista. Monet kriteerit kertoisivat kuinka ruma tämä kylä oli, mutta tosiasiassa tämä kylä oli yhtä kaunis kuin asvaltin halkeamasta nouseva kukka. Asutuksen jättämät jäljet ja sen puutteen jättämät jäljet kertoivat sinnikkyydestä, tietynlaisesta rujosta kauneudesta. Ajan kuluttamat talot, autot, asvaltti, mutta samalla tämä oli todellinen luonnon ja asvaltin rajamaa. Nämä paikat olivat nähneet ja kokeneet. Ne olivat itsessään taidetta, mutta samalla täytyi myöntää jo aiemmin toteamani seikka, tämä kylä oli kuolemassa. Kirjaimellisesti. Juuri tällä hetkellä löysin kuitenkin pahaisen huoltoaseman seinän reunustalta paikan, jossa saavutin mielenrauhan katsellen auringonnousua. Taidetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti