Jotain taivaallista.

Näen itseni pellolla, joen rannalla. Aurinko on laskemassa maalaten taivaan verenpunaiseksi ja väritys hohkaa kasvoilleni myös veden pinnasta. Taianomainen fiilis ja suorastaan nostalginen tunnelma. Taustalla soi musiikkia jostain maailman vanhimmasta mankasta, joka on parhaat päivänsä nähnyt. Tychon ja Beach Housen unenomaiset soinnut leijailevat ilmassa ja tarkasti katsomalla voin jopa nähdä ääniaallot. Nauran viereisen kaverini jutuille, mutta en osaa palauttaa mieleeni mitä hän sanoi. Jotain, mitä oli tapahtunut aiemmin tai ehkä tulisi tapahtumaan. Otan huikan, mutta nesteen saavuttaessa makunystyräni virnistän, se on kultalonkkua. En ole koskaan välittänyt siitä, mutta annan sen valua kurkkuani pitkin sisään.

Tuuli tuntuu ihollani hieman sen heiluttaessa iho karvoja hyvin samalla tavalla kuin pellon ajettua, mutta jo hieman kasvanutta heinää. Joen pinnan liikehdinnät kopioivat pellon rauhallisia liikkeitä. Ne tanssivat keskenään kertovat päivän kuulumisensa kuin ne ovat tehneet vuosien ajan. Heitän kiven ja rikon yhdenmukaisuuden hetkeksi. Toisaalta en ole varma oliko yhdenmukaisuutta edes olemassa koskaan. Tapahtuiko mikään tästä oikeasti vai onko tämä muistojen ja mielikuvituksen summaa. Ehkäpä uni.

Taidetta

Selkä huoltoaseman seinää vasten istuin katsellen täydellisessä mielenrauhassa eteeni aukeavaa näköalaa, joka sinänsä oli surullinen. Aivoihini piirtyi kuva halkeilevasta asvaltista ja siitä ylös nousevasta talosta, jonka haalistunut kyltti kertoi sen olevan siwa. Kaupan puuseinät olivat yhtä haalistuneet kuin sitä koristava kyltti ja yhtä halkeileillut kuin edessä olevani asvaltti. Muut rakennukset ympärillä olivat myös selvästi eläneet parasta ennen päiväyksensä vuosia sitten. Joskus tässä kohtaa oli ollut viriili kylä, sen näki selvästi. Nyt tätä kylää asuttivat lähinnä samat ihmiset tai siis ne jotka eivät olleet muuttaneet tai kuolleet. He näyttivät yhtä haalistuineilta kuin kaikki muukin tässä kylän pahasessa. Kuoleva kylä keskellä lappia, jossa asukkaat sinnittelevät eläen pitkälti yhden sesongin varassa.

Auringon pilkahtaessa kaupan katon rajasta tajusin jotain oleellista. Monet kriteerit kertoisivat kuinka ruma tämä kylä oli, mutta tosiasiassa tämä kylä oli yhtä kaunis kuin asvaltin halkeamasta nouseva kukka. Asutuksen jättämät jäljet ja sen puutteen jättämät jäljet kertoivat sinnikkyydestä, tietynlaisesta rujosta kauneudesta. Ajan kuluttamat talot, autot, asvaltti, mutta samalla tämä oli todellinen luonnon ja asvaltin rajamaa. Nämä paikat olivat nähneet ja kokeneet. Ne olivat itsessään taidetta, mutta samalla täytyi myöntää jo aiemmin toteamani seikka, tämä kylä oli kuolemassa. Kirjaimellisesti. Juuri tällä hetkellä löysin kuitenkin pahaisen huoltoaseman seinän reunustalta paikan, jossa saavutin mielenrauhan katsellen auringonnousua. Taidetta.